Harrastan siis retkeilyä. Harrastaminen on ehkä liian suppea termi tässä yhteydessä, voisi paremminkin sanoa, että luonto on elämäntapani. Olla luonnossa, olla olemassa. Retkeilyssä yhdistyvät merkittävällä tavalla kaksi minulle suurta asiaa luonto ja eteenpäin suuntautuva liike, joka tapahtuu lihasvoimalla. Tuo yhtälö voi olla sekä huvia että hyötyä. Minulle se on etupäässä hyötyä. Liikkuminen aistit avoimina alati vaihtelevissa maisemissa ruokkii ajattelua ja mielikuvitusta. Luovassa ammatissa ajattelulla on mittava rooli, oikeastaan se on kaiken tekemisen kivijalka. Ajatus kulkee, ei kulje, kulkee hitaasti, takkuaa... Ajattelemiselle pitää antaa tilaa, ajatusten pitää juosta ja jalostua. Joutokäyntiä, jättömaata, ajatusten aapasuota.
Taisi olla saksalainen filosofi Heidegger, joka aikoinaan jakoi liikunnan neljään eri projektiin: voiton, terveyden, ilmaisun ja itsen. Näistä nimensä mukaisesti ensimmäinen keskittyy kaikin keinoin voittamiseen, toinen puolestaan pyrkii parantamaan subjektin terveydentilaa, kolmannessa kyse on kehosta viestin välineenä ja neljäs projekti yhdistää liikkeen ja mielen. Voiton projekti on lienee rajoiltaan selkein, muiden kolmen limittyessä helposti toistensa kanssa. Minulle liikunta kaikissa muodoissaan edustaa jonkun verran terveyttä, mutta kuitenkin ehkä eniten itseä, liikkeen ravitsevaa voimaa mielelle, ajatusten avaraa tilaa. Läsnäolemisen taito, valon löytäminen juuri tästä hetkestä, maailmalle avoinna olo.
Harrastan viikoittain säännöllistä liikuntaa, lähinnä juoksua ja hiihtoa, mutta ylivoimaisesti rakkain liikkumisen muoto on retkeily. Kaikessa liikkeellä olossani pyrin pitämään johtolankana pakottomuutta ja hyvää mieltä. Liikkujana olen aika tavis, minulla ei ole suuria päämääriä, mutta yritän olla, edes hieman, kurinalainen. Huomaan, että liiallinen yrittäminen heittää minut helposti kotisohvalle, eli lienen kohtuuden ystävä. Yleensä koen arkiliikunnan jonkun kaltaisena kuonan poistoprosessina: alkulenkistä kaikki asiat kierivät päässä kerää ja olo on usein tunkkainen, joskus viiden kilometrin jälkeen valtaa tunne, että kaikki henkinen ja fyysinen saasta on hikoiltu pellolle ja nyt on vain hyvä edetä omassa avaruudessa. Rentous ja pakottomuus eivät tietenkään tarkoita periksi antamista tai yrittämisen puutetta, kaikki pitää ansaita.
Retkillä en omasta mielestäni ole mikään superretkeilijä, enkä hae extremeä. Välillä tietenkin kolkutellaan äärirajoja, sehän kuuluu pelinhenkeen, mutta jatkuva äären uhmaaminen ei ole minun juttuni. Olen aika mukavuudenhaluinen ja se tarkoittaa, hyvässä ja pahassa, etten ole grammanviilaajaretkeilijä, ainakaan herkuista en tingi. Raskas retkipäivä vaatii hyvät palkinnot, silloin ei pelkkä pikanuudeli riitä. Päivätaipaleet kuljen fiiliksen mukaan, jos meno maistuu kilometrejä kertyy, mutta jos päivä tuntuu piinalliselta tai reitille osuu kaikkea kiintoisaa nähtävää, saattaa päivätaival jäädä muutamaan kilometriin. Lintujen laulu, puhuttelevat maisemat, eläinten jäljet hangella, niityllä nyrkkeilevät rusakot, kaunis kukkaketo, ym. hidastavat matkantekoani. Ja toisaalta, mihin minulla on retkellä kiire? Voin kiteyttää perusfilosofiani näin: ellen ehdi keittää kunnon pannukahveja, olen väärässä paikassa ja minulla on väärä harrastus.
Lappi on tietenkin upea ja kaukokaipuu sinne tauotonta, mutta on vain opettelukysymys katsoa välillä ihan lähelle. Päiväretki oman kodin lähistölle voi olla yllättäen suuri seikkailu. Vaatimuksena on vain avoimet aistit. Tällä hetkellä olen kateellinen ystävälleni, joka löysi kanahaukan pesän Helsingin Keskuspuistosta, voi tuota onnenpekkaa! Saman ystävän kanssa toteutimme muutama vuosi sitten yhden hienoimmista retkistä ikinä, kun sousimme viisi vuorokautta Keitele-järvellä, joka viikkoa aiemmin oli vapautunut jääkuorestaan. Tuo reissu oli elämä pienoiskoossa. Tuollaiset kokemukset antavat sanalle hyvinvointi aivan uudenlaisen soinnin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti